Timo Naarala - Iltaan on vielä päivän matka

Leena Lumi antoi minulle Timo Naaralan kirjan Iltaan on vielä päivän matka. Päätin kirjoittaa teoksesta blogini ensimmäisen kirja-arvion tai oikeastaan vain ajatuksia ja tunnelmia, joita teos minussa herätti.

Teos on runsas, yli 140 sivua ja se kattaa erilaisia ja eri aikakaudella kirjoitettuja runoja. Tässä olisi ollut aineksia vaikka kahteen eri kokoelmaan. Timon teoksessa vuodenajat vaihtuvat ja runon minä vanhenee. Lapsuus muuttuu nuoruudeksi ja aikuisuudeksi. Yleistunnelma on herkkä ja kovin kaihoisa. 

Kokoelman lapsuusosiossa minua viehättivät monet omasta lapsuudestakin tutut yksityiskohdat, esim. ikkunan halkeama on korjattu valkoisella liimapaperilla; löysin itseni vanhan kenkälaatikon irtokuvista; kotimatkalla löydettiin kuivunut kyyn nahka tieltä.

Runon minällä on ainakin kaksi muusaa, sinä/nainen ja luonto:

Käden kosketus iholla

kuin muisto jostain kaukaa,

lempeän lehdon villi tuoksu.

Ellei sinua olisi,

voisin rakastaa puita, kokonaista metsää.

Molempia muusia tarvitaan:

Minä rakastan sinua
niin kuin tätä yötä ja hiljaisuutta
aamun valoa,
joka levittää siipensä maiseman ylle
minä rakastan sinua
kuin linnun laulua
yöllä ja päivällä
ruohoa jalkasi alla
hiustesi värähdystä tuulessa.

Rakkautta ja erotiikkaa kuvataan luontokuvausta hyödyntämällä. Runossa Vuoreni juurelta sinä kiipeät huipulleni (ks. Leenan lainaus runosta) kuvaus on jopa häpeilemättömän vihjailevaa. Itse asiassa tällaista häpeämättömyyttä ja jonkinlaista rosoa kaipasin lisää kauniiden ja kaihoisien säkeiden lomaan. Toisaalta mietin, olisiko se rikkonut tyylin ja tunnelman.

Aina ei elämä ole erotiikkaa. Toisinaan elämä kulkee ohi ja runon minä jää tarkkailijaksi. Minulle tämä on ollut tuttua. Tapasin itse nuorena huudahtaa: ”Huomenna elämäni alkaa!” Timon näyte tästä:

Aamulla avaan taas verhot
kuin teatterin esiripun
katselen alkavaa näytelmää,
jonka kuiskaaja olen
vaikka haluaisin näyttämölle.

Itsekin jonkin sortin viipyilijänä tunnistin tunteen, kun on talven jäljiltä koinsyömä, katselee ja kuuntelee kuinka kevät melskaa tai ei oikein pysy maailman vauhdissa mukana: kesällä kyselin, / miten talvi sujui.

Itselle yksi koskettavimmista runoista kuvaa elämän ehtoopuolta:

Vuosien vaivoilla pakattu reppu
painaa hartiat kumaraan
katse painuu alas,
eteen katsotaan vain välttämätön
ylös ei ollenkaan.

Silti toivoa on, sillä runo jatkuu:

Valo sokaisee
lintua ei näy,
mutta vielä kuuluu mustarastaan huilu.

Lintujen suurena ystävänä tunnistan, kuinka paljon lohtua linnun laulusta voi saada.

Runot ovat pääosin melankolisia, mutta eivät synkkiä. Positiivisuus näyttäytyy korkeintaan toiveikkuutena: ruoho saa aamuksi kasteen / päivä uuden mahdollisuuden; uskottelen itselleni, että joku tarvitsee minua; ulkona syksy tekee kuolemaa, / teekannu keittiön pöydällä on vielä lämmin; kepeän kesän muistoilla / rokotan itseni / tulevan varalle; päivänä, jona linnut palasivat / tuoksui tuleva.

Pidän erityisesti Timon kyvystä kuvata tunnelmia ja oivalluksia kirkkaalla, suoralla ja yksinkertaisella tavalla: aamulla kerron sinulle kaiken; ystävien sanat jäävät makuna kielelle; kuinka hiljaisia ovat sanat maailman reunalla; tiedän – minulla on edessäni avoin ovi / takanani vain pimeä huone; pihamaalle on jäänyt ikuinen syksy; maailma on vedettävä sisään / henkäys kerrallaan.

Tulipahan runsaasti siteerauksia! Mutta vakuutan, että kirjasta löytyy vielä monta antoisaa runoa tai säettä. Päätän ajatusteni juoksun tulevan kevään ja kesän odotustunnelmiin Timon kauniin kuvauksen myötä:

perhosen levoton lento
nurmen nuottiviivastolla,
kuin äänetön sävellys –
pitkä matka suoraksi oikoa.