Veronan aave

Heti aamusta ennen ihmisvyöryä työnnyn Julian parvekkeen alle. Kiedon käsivarteni hänen patsaansa ympärille ja nappaan selfien. Seuraava kohde on Arena. Lievän jonottamisen jälkeen olen sisällä. Kiipeän ylimmälle askelmalle, niin että pohkeet liekehtivät. Tulinko tänne juoksemaan turistikohteissa?

Ei, nyt sinne minne nenä näyttää. Se johdattaa croissantin ja tumman kahvin pariin. Kolmen tunnin istuskelun jälkeen löydän itseni pizzeriasta. Tulinko tänne syömään? Kävelen kirkkoon etsimään vastausta. Löydän vain kultaa ja hiljaisuutta. Menen baariin. Juon Aperol Spritzin. Pari lisää. Nuokun. Tulinko tänne juomaan? Kysyn baarimikolta, mitä täällä kannattaa tehdä? Siispä funicularilla kukkulalle. Aurinko laskee. Kaikki nähty. Pian pääsee nukkumaan. Enää kolme päivää.

>>>>>>>>>> KRAPU <<<<<<<<<<

Susupetal junailee ns. krapuhaastetta, jossa kirjoitetaan otsikoineen tasan sadan sanan tarina noudattaen annettuja reunaehtoja. Uusi haaste ilmestyy aina sunnuntaisin ja jos haluat olla mukana, voit jättää linkin tarinastasi SusuPetalin blogiin.

Viikolla 50 tarinan tulee sisältää seuraavat sanat: käsivarsi, nenä, pohje.

Tampereen kirjafestareilla

Tänä vuonna meinasivat kirjamessut jäädä väliin. Turun messut sujahtivat ohi, Hesan ihmistungokseen en halunnut lähteä ja Jyväskylä on liian kaukana. Vaan kuinkas sitten kävikään: löysin Tampereen kirjafestarit. Lauantaina oli muuta menoa, mutta viime sunnuntaina hyppäsin junaan ja puksuttelin pari tuntia pohjoiseen.

Festarit pidettiin kuulemma nyt kolmatta kertaa. Esillepano oli Tampere-talossa. Sikäli kiva paikka, että kirjailijahaastattelut olivat pääosin rauhallisissa auditorioissa tai saleissa, joihin messuhälinä ei yltänyt. Kirjamyynti oli keskitetty pitkälle käytävälle ja sen päässä olevaan halliin. Ruokailu ja kahvittelukin onnistui samassa rakennuksessa. Ihmisiä oli kohtuullisesti, ainoastaan kirjamyyntipisteillä oli ajoittain ruuhkaa ja Finlandia-voittaja Sirpa Kähkösen haastattelu veti salin täyteen. Sama tilanne saattoi olla presidenttiehdokkaiden haastattelun suhteen, jonne en mennyt, kun näin pitkän jonon auditorion ovella.

Mikä oli kirjafestareiden anti minulle? Ville-Juhani Sutinen yritti hahmotella hajonneen maailman käyttöohjetta. Peräti neljä nuorta herraa avasi Kiinan tilannetta Xi Jinpinin aikakaudella. Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa kertoivat, että kapitalismi on suuri illuusio. Paljon tietoa siis aamupäivälle. Sutisen teos minulla onkin jo kirjastovarauksena ja lisäsin nuo kaksi muuta jonon jatkoksi.

Lounastauon jälkeen Juha Itkonen esitteli teoriaansa perheestä. Hän mainitsi, että äänikirja on tehty huolellisesti sisältäen muitakin ääniä kuin lukijan papatuksen. Ajattelin kuunnella, minkämoinen ”kuunnelma” tästä onkaan tehty. Sirpa Kähkönen kantoi lavalle 36 uurnaa ja kiinnostukseni teosta kohtaan heräsi. Senkin varmaan kuuntelen, koska varausjono on takuulla infernaalinen. Koska seuraava haastateltava ei päässyt tulemaan, niin saimme nauttia Sirpan tarinoista tupla-ajan.

Kahvittelun ja kirjamyyntikierroksen jälkeen kuuntelin haastattelua Pertti Lassilan Jälkisato-romaanista, joka kertoo taiteilijuuden löytymisestä. Hauska sattuma, että luen kirjaa parhaillaan. Sitten sukelsin Tomi Kontion mukana tarinoihin ja tunnelmiin erämaista. Tomi oli saanut aikanaan noin kymmenvuotiaan poikansa innostumaan patikoinnista, kun kehui taloyhtiön kuivassa ja kolkossa saunassa pojalleen, kuinka Koilliskairan Luirojärven saunassa oli ollut makeat löylyt ja maisemat kohdillaan. Niinpä Tomi kävi poikansa kanssa patikoimassa ensin tukun Suomen kansallispuistoja ja sitten siirryttiin erämaihin, joista nyt julkaistu kirja kertoo. Selasin myös Tomin erämaa-aiheista uudehkoa runokirjaa. Ihanaa, että joku tekee vielä tällaisia tunnelmallisia ja tunteisiin vetoavia runoja! Vielä lopuksi kävin piipahtamassa Risto Ahdin 80-vuotisjuhlahaastattelussa. Sitten olikin aika lähteä junalle.

Ihme ja kumma, en ostanut yhtään kirjaa. Tai ostin yhden. Kaverille.

Varoitukseksi

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, tuumasi hautakiven tekstin kaivertaja. En kyllä perkele rupea uusimaan tällaista urakkaa! Meidän firmassahan kaiverretaan kivet käsityönä. Teemme uniikkia, ainutkertaista jälkeä. Ja siihen kuuluu rosot. Eihän elämäkään ole virheetöntä. Rietasta elämää moni viettää, varsinkin tämä naapuripitäjän poika. Ei sylkenyt lasiin, ei. Juon, olen siis elossa, sanoi Antti. Tai siis Anti. Anti olla. Huikka sen päälle, kluk! Ja vielä toinen. Ja pitkä!

Vaan onhan toi uusi nimi nyt ihan liian imelä. Sehän on vähän kuin lahja. Tai hyöty. Ei perkele! Otto sen pitää olla! Ei muuta kuin uusi kivi, kluk! Opetukseksi ja varoitukseksi lapsille ja muille sukulaisille.

>>>>>>>>>> KRAPU <<<<<<<<<<

Susupetal junailee ns. krapuhaastetta, jossa kirjoitetaan otsikoineen tasan sadan sanan tarina noudattaen annettuja reunaehtoja. Uusi haaste ilmestyy aina sunnuntaisin ja jos haluat olla mukana, voit jättää linkin tarinastasi SusuPetalin blogiin.

Viikolla 49 tarinan tulee alkaa lauseella Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.

Jätättää

Aamulla eteisessä on tungosta. Toinen lapsi ei halua laittaa myssyä, mutta äiti survaisee sen hänen päähänsä, niin että silmät tuskin näkyvät. Vanhempi lapsi hokee, että voisi olla tänään etänä, kun ulkona on niin kylmäkin. Äiti ilmoittaa, että kuljetus lähtee tasan kolmen minuutin päästä. 

Ulko-oven paukahdettua kiinni mies istuutuu eteisen penkille. Yrittää laittaa kenkiä jalkaansa, mutta toisen nauha on umpisolmussa. Huokaisee. Olisi pitänyt avata se jo eilen, kun otin kengän jalasta. Ei onnistu, kenkä lentää seinään. 

Miksi en ole ikinä ajan tasalla? Keittiön kello raksuttaa. Mies katsoo ikkunasta ulos. Sataa suuria hiutaleita. Lapsena usein hiihdin kouluun. Missäköhän minun mononi ovat?

>>>>>>>>>> KRAPU <<<<<<<<<<

Susupetal junailee ns. krapuhaastetta, jossa kirjoitetaan otsikoineen tasan sadan sanan tarina noudattaen annettuja reunaehtoja. Uusi haaste ilmestyy aina sunnuntaisin ja jos haluat olla mukana, voit jättää linkin tarinastasi SusuPetalin blogiin.

Viikolla 48 tarinan tulee sisältää seuraavat sanat: huokaista, solmu, eteinen.

Kun vedetään kahteen suuntaan

Naisen huomasi jo kaukaa. Hänen maailmansa näytti houkuttelevalta, mutta niin kaukaiselta, että piti katsoa kiikareilla, jotta saisi kokea siitä edes häivähdyksen. Hän kylpi avoimesti valossa, minä kyyristelin puun taakse piiloutuneena. Hänen värinsä oli kirkkaan punainen, minun vihreän ja harmaan sekoitus. Hänen maailmansa oli järjestyksessä: pieni teltta pystyssä, makuupussi siististi oksalla tuulettumassa ja hän itse keittimen ja kattilan kanssa rannalla istumassa. Minä olin sotkeentunut liiallisiin tavaroihini. Olin sullonut ne rinkkaani miten sattuu. Mieleeni nousi kysymys: voiko minun maailmani koskaan kohdata tuon naisen maailmaa? Lopetin katselun. Oloni oli jotenkin likainen. Peräännyin metsän varjoihin rinteen suojaan kuin arka eläin.

>>>>>>>>>> KRAPU <<<<<<<<<<

Susupetal junailee ns. krapuhaastetta, jossa kirjoitetaan otsikoineen tasan sadan sanan tarina noudattaen annettuja reunaehtoja. Uusi haaste ilmestyy aina sunnuntaisin ja jos haluat olla mukana, voit jättää linkin tarinastasi SusuPetalin blogiin.

Viikolla 47 tarinan tulee alkaa lauseella Naisen huomasi jo kaukaa.

Taivaalla kiertävät linnut – vihdoin

Ensimmäinen kirjani Taivaalla kiertävät linnut julkaistiin Books on Demandin (BoD) kautta 12.11.2023. Pitkä projekti tuli päätökseen.

Olen kirjoittanut kirjani syntyvaiheista tämän blogin useassa eri postauksessa:

• Tekstikokonaisuus – Suunnittelu ja toteutus
• Tekstikokonaisuus – Kirjoitusidean kehittely
• Tekstikokonaisuus – Kurssit
• Tekstikokonaisuus – Kirjoittamiskokemus
• Tekstikokonaisuus – Palautteet
• Kustantajakierros

Käytännössä kirjoitin kirjan 2021 aikana, seuraavan vuoden odotin kustantajien vastauksia, ja tämä vuosi on mennyt muissa jutuissa, ennen kuin nyt syksyllä ryhdistäydyin ja saatoin projektin päätökseen. Jossain kolossa minussa on elänyt pitkäaikainen kummallinen haave kirjan kirjoittamisesta. Nyt tuo kolo on saanut tahtonsa läpi! Ja hyvä niin.

Millainen kirja sitten on? Kirjan takakansi antaa yhden vastauksen. Toisena vastauksena toimikoon tekstikokonaisuuden kurssilla kirjoittamani kuvaus: ”Kokonaisuudessaan tekstini solahtaa selkeästi romaanigenren avoimeen syliin. Teoksessa eri todellisuudet kohtaavat – konkreettinen ja ideaalinen, ulkoinen ja sisäinen, tietoinen ja tiedostamaton, mennyt ja läsnä oleva, ego ja egon ylittävä. Draamallisia piirteitä tekstissäni ovat kertomisen koostuminen kohtauksista sekä dialogin runsas käyttö. Lyriikan piirteitä ovat runollisten näkyjen sekä runojen käyttö tekstin osana. Faktaa löytyy lähinnä lintujen kuvauksista.”

Uusiakin kirjoitussuunnitelmia on sen verran, että pitää vähän jarrutella. Niistä aikanaan enemmän tässä blogissa, joka on yksi kirjan kirjoittamisen sivutuote. 

Kiitokset vielä kerran tekstini kommentoijille, kirjan kannen tekijälle ja muille tukijoille. Otan mielelläni vastaan palautetta kirjastani – nimettömänä tai nimellä, risuilla tai ruusuilla, vakavissaan tai huumormielellä, niin tai näin – vaikkapa tämän postauksen kommenttikenttään.

Kirjan tilaustiedot löytyvät tämän linkin takaa.

Aspön kirjoituskurssi

Syyskuussa 2023 osallistuin Aspön saarella pidetylle kolmen päivän kirjoittamiskurssille. Kurssin järjestivät yhdessä Saaristopolku Oy ja Heli Hulmi.

Kurssin teemana oli lohtu, mikä tuntui aluksi minusta hankalalta teemalta. Otin mukaan ennakkotehtäviksi kaksi tekstiä, joissa kuvataan lohtua. Omassa proosarunossani runon minä saattelee rakkaansa raitiovaunuun ja edessä on joko pitkä tai lopullinen ero rakkaasta, tarkemmin tästä ei kerrota. Joka tapauksessa saattaja lohduttautuu runossa heidän yhteisillä muistoilla ja viemällä ajatukset menneeseen kesään ja yrittäen olla huomaamatta jo alkanutta syksyä. Toiseksi tekstiksi otin mukaan Kumma Heppu & lopunajan voidellut -yhtyeen biisin Pelastaja. Siinä laulun minä on äärimmäisen lohduttomassa tilanteessa, vankilassa, missä häntä kidutetaan ja kuulustellaan. Ainoaksi lohduksi nousee kaksi asiaa. Ensiksikin hänen tietonsa siitä, että aurinko nousee jossain muurien takana, vaikkei hän näekään sen valoa. Toiseksi tieto siitä, että vangitsijat, kuulustelijat ja kiduttajat eivät koskaan saa tietää, mitä hän ajattelee. Hänelle jää vielä ajattelunvapaus. Niinpä hän jopa raaputtaa kiveen hänelle toivoa ja lohtua antavan tekstin: ”Et arvaa mitä ajattelen”.

Näkymä kylältä, Aspö

Kirjoitimme siis tarinan lohdusta, toki välillä teimme myös lyhyitä kirjoitusharjoituksia ja yhteisiä kävelyjä saaressa. Jälleen Kökarin kurssin 2022 tapaan paikan merkitys kirjoittamiselle vahvistui: opetella kirjoittamaan jossain ympäristössä ja antaa maiseman ja sen yksityiskohtien tulla näkyviin tekstissä. Niinpä kun kuvasin tarinassa saaren kirkkoa, niin sitä ennen kävin perusteellisesti tutkimassa rakennusta. Opin tekemään tarkkoja havaintoja. Ilman kirjoittamisaietta olisin sivuuttanut monta yksityiskohtaa. Ja kirjoittamalla pienetkin piirteet jäävät paremmin mieleen. Tästä heräsi ajatus hitaasta matkustelusta: asettua uuteen paikkaan, käydä ajan kanssa läpi paikan yksityiskohtia, tallentaa niitä kirjoittamalla tai piirtämällä/maalaamalla tai valokuvaamalla/videoimalla.

Kurssilla kirjoitin tarinaan luurangon ja jänteet, myöhemmin kotona ladoin siihen lihat ja nahat. Ruhosta muodostui kymmensivuinen tarina ”Tuhannes perhonen”. Se kertoo kahdesta saareen saapuvasta henkilöstä, joiden elämät hetkellisesti kietoutuvat yhteen. Nainen on tullut jättämään viimeiset jäähyväiset rakastamansa miehen haudalle. Mies on tullut pyydystämään vielä yhden perhosen, joka puuttuu hänen tuhannen perhosen tavoitteestaan. Mies haluaisi rauhassa keskittyä perhosharrastuksensa tähtihetkeen, tuhannennen perhosen pyytämiseen, mutta epävakaassa mielentilassa oleva nainen tupsahtaa useita kertoja hänen tielleen. Mies kokee naisen häiriöksi, mutta toisaalta myös kiinnostuu naisesta, koska tämä tuo mukanaan jotain yllättävää ja uutta. Tahtomattaan mies, joka ei aiemmin ole saanut osaksi lohtua, saa naiselta häivähdyksen siitä ja joutuu itse lohduttajaksi itsetuhoiselle naiselle. Lopussa miehen arvomaailmaa kyseenalaistetaan ja hänen on tehtävä valintansa.

Kirjallisuuden perusopinnot

Kirjoittamisopintojen jälkeen opiskelin Jyväskylän avoimessa yliopistossa hetken kirjallisuutta. Perusopintoja tahkosin puolisen vuotta syksystä 2022 kevääseen 2023 saakka. Kuuden kurssin aikana kirjoitin esseitä 84 sivua ja luin yli 6700 sivua tekstiä. Oli aika raskas kokonaisuus.

Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi oli alussa masentaa minut työmäärällään: niin paljon tehtävää ja palkkioksi sai vain kaksi opintopistettä. Aleksis Kiven monipuolisuus ja edelläkävijyys oli sinällään tuttua, mutta käsitys siitä syveni. Yllätyin Minna Canthin tekstien elävyydestä, esim. näytelmä Anna-Liisa oli todella koukuttava ja se oli pakko lukea loppuun saakka yhdeltä istumalta. Canthin nostamat aiheet esim. naisten asemasta ovat ajankohtaisia edelleen, valitettavasti. Volter Kilven alkutuotannon lyyrinen kieli teki minuun vaikutuksen. Oli hyvin opettavaista saada lukea eri aikakauden runoja ja nähdä runoudessa tapahtunut valtava kehitys. Modernismin jälkeiseen runouteen en juurikaan ole tutustunut, joten oli kiinnostavaa kurkistaa siihenkin maailmaan.

Kirjallisuuden analyysi -kurssilla teimme kirurgiset leikkaukset yhdelle novellille ja yhdelle runolle. Valitsin novelliksi Maarit Verrosen Rangaistuksen kokoelmassa Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä ja runoksi erään nimettömän runon Kaija Rantakarin kokoelmassa Salit, missä ollaan katsomassa tauluja näyttelysaleissa. Runoanalyysi oli minulle luontevampaa tehdä kuin analysoida proosaa. Jälkeenpäin lukiessa huvittaa, kun sain taivuteltua näinkin korkealentoisen yhteenvedon: ”Runon teemaksi nousee yhteys katsojan ja taideteoksen välille, joka voi olla voimakas ja jopa eroottinen. Laajemmin teemaksi nousee taiteen kokeminen ja jopa taiteeseen samastuminen, kun yhteys nousee ykseyden tasolle saakka. Runo voidaan nähdä allegoriana taiteeseen samastumiselle.”

Johdatus kirjallisuudentutkimukseen -kurssilla tehtiin varsin perusteellinen oppimispäiväkirja, sovellettiin kirjallisuusteorioita kaunokirjallisuuden luennassa sekä tehtiin itsearviointi. Ennakkoajatukseni oli, että tulossa on varmaankin aika tylsä kurssi, kun oppikirjakaan ei suuremmin innostanut. Käsitykseni kuitenkin muuttui. Voisi jopa sanoa, että yleissivistykseni kasvoi kohtuullisesti kurssin aikana. Ehkä jopa aloin sietää sellaista humanistiseen tutkimukseen liittyviä epäselvyyksiä ja epämääräisyyksiä, joita luonnontieteissä ei niinkään ole. Kiinnostavinta oppimistehtävien tekemisessä oli teorioiden soveltaminen novellin analysointiin. Valitsin novelliksi Hemingwayn Intiaanileirin, jota tarkastelin jälkikoloniaalisesta ja kriittisen sukupuolentutkimuksen näkökulmista. Oli mielenkiintoista tehdä tarkkaa lähilukua ja pyrkiä tekemään tulkintaa tai luentaa valitusta näkökulmasta. Kurssilla jaetut lisäartikkelit olivat hyödyllisiä, koska ne toimivat esimerkkeinä siitä, miltä kirjallisuudentutkimusten tulisi näyttää.

Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssilla esseiden kirjoittaminen oli raskasta, koska lyhyeen sivumäärään tuli puristaa laajasta alueesta vain oleellisin. Jokaisessa osatehtävässä tuli kahlata läpi suuri määrä tekstiä. Tehtävien luonteesta johtuen esseisiin oli vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, sisällyttää omia ajatuksia tai kokemuksia. Siksipä kirjoitin esseet tutkielmaesseen muotoon enkä subjektiivisiksi esseiksi. Moni asia yllätti minut: Kreikan massiivinen vaikutus Rooman kirjallisuuteen, keskiaika ei ollutkaan niin ”pimeä” aika kirjallisuudessa kuin luulin sekä Cervantesin Don Quijotenmerkittävyys kirjallisuuden historiassa antaen vaikutteita jopa Aleksis Kivelle. Kiinnostukseni modernia runoutta kohtaan heräsi. Erityisesti minua alkoivat kiinnostaa imagistit Pound ja T.S. Eliot sekä esimerkkitekstin kautta Hilda Doolittle. Kurssin työmäärä oli minusta liian suuri verrattuna siihen, että palkkioksi sen suorittamisesta sai vain kolme opintopistettä.

Klassikkopino

Yleisen kirjallisuuden tuntemus -kurssilla piti lukea yksitoista klassikkoa sekä Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia -oppikirja, sekin melkein tuhatsivuinen. Kurssi suoritettiin neljän tunnin verkkotentillä. Piti vastata esseemuodossa, itse otsikoiden, lähdeviitteitä unohtamatta kolmeen kysymykseen viidestä. Kirjoitin seuraavat kolme esseetä: ”Pohdintaa ja esimerkkejä teosten lukemiseen liittyvästä tematiikasta Cervantesin Don Quijotessa ja Flaubertin Rouva Bovaryssä”, ”Kertojien käyttö Brontën romaanissa Humiseva harju” sekä ”Baudelairen Pahan kukat -teoksen runoesimerkkejä perinteestä poikkeavista aiheista ja kielikuvista”. Nelituntinen esseiden rakentelu oli hikinen urakka, muttei mitään sitä edeltävälle luku-urakalle. Täytyy sanoa, että kurssin suoritusta kevensi se, että kuuntelin osan klassikoista äänikirjoina. Näin luettavaa oli vähemmän.

Mielestäni Länsimaisen kulttuurin teemat ja kuvastot -kurssi oli mielenkiintoisin jakso Kirjallisuuden perusopintojen kokonaisuudessa. Olen aina ollut kiinnostunut sekä Raamatusta että antiikin tarustosta, mutta en koskaan ole kumpaankaan ajan kanssa perehtynyt. Kalevalalaisen maailman päätin tällä kertaa jättää väliin, vaikka muistan kouluaikoina melkein lumoutuneeni Kalevalan lauluista. Raamatusta opin uusina asioina esim. sen, että neitseellisen syntymän käsite saattaa perustua käännösvirheeseen, että kolminaisuusopin perusteet ovat Raamatussa viitteenomaiset ja että oppi lisättiin mukaan kristinuskoon kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta. Myös evankeliumien erilaiset painotukset ja syyt painotuksille avautuivat. Oppimistehtävissä vertailin Uuden testamentin antamaa kuvaa Jeesuksesta kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin kulttuurin myyttisiin sankarihahmoihin ja näiden edustamia maailmankuvia ja kulttuurisia arvoja keskenään sekä tarkastelin Raamatun ja antiikin kirjallisuuden käsityksiä jumalhahmoista sekä paratiisista ja helvetistä. Muistan lapsena ihastuneeni suuresti TV-sarjaan Odysseuksen harharetkistä. Niinpä valitsin oppimistehtävien tarkemmaksi syventymiskohteekseni tämän tarun. Luin ensin Pentti Saarikosken käännöksen Homeroksen Odysseiasta ja sen jälkeen Margaret Atwoodin Penelopeia teoksen toisenlaisen näkökulman samasta tarusta. Pidin kovasti Atwoodin teoksen tuoreesta, maallisesta ja parodisesta tulkinnasta. Kaikkein suurin oivallus kurssilla oli, miten suuri sekä antiikin kulttuurin että kristinuskon vaikutus on ollut myöhempään kulttuuriin. Ja niiden vaikutus jatkuu yhä.

Kökarin kirjoituskurssi

Toukokuussa 2022 osallistuin Kökarin saarella pidetylle neljän päivän kirjoittamiskurssille. Kurssin järjestivät yhdessä Saaristopolku Oy ja Heli Hulmi. Kurssilla harjoiteltiin tarinan rakentamista havainnoiden, kokeillen ja luonnossa kuljeskellen. Sain jo laivamatkalla saareen tehtäväksi tarkkailla yhtä ihmistä laivalla ja mahdollisesti sijoittaa hänet osaksi saaressa kirjoitettavaa tarinaa. Tarinan tekemistä ohjeistettiin ehdottamalla siihen lisättäväksi erilaisia elementtejä: takaumat, rytmiset kokeilut, dialogit ja monologit, päähenkilön kohtaamia esteitä, tajunnanvirtaa, ympäristön kuvausta ja sen rinnastamista päähenkilön sisäisiin tapahtumiin. Harjoiteltiin myös henkilöhahmojen rakentamista.

Uutta minulle tällä kurssilla oli paikan merkitys kirjoittamiselle. Kun kirjoittaa paikassa, missä tarina tapahtuu, saa tekstiin uudenlaista tuoreutta ja tarkkoja havaintoja ympäristöstä. Kirjoituspaikalla nähdyt kukat ja kuullut linnut uivat luonnollisesti osaksi tarinaa. Seuraavassa esimerkki tästä kirjoittamassani tarinassa ”Saareen unohtunut”:

Kivi- ja sulkamuodostelma kalliolla, Kökar

”Miten jokin alkaa? Huomaamatta, hapuillen ja tunnustellen vai äkillisesti, arvaamatta? Ja mitä voin siitä muistaa? Jonkun alkamisesta. Täällä kivet muistavat talon muodon. Viimeiset niistä makaavat raskaasti, edelleen paikoillaan, uskollisina muodolle, vaikkeivat enää suojaakaan ketään. Sammalet ja sarat muistavat kostean painanteen, joka joskus oli luostarin kellari. Vesi muistaa edelleen hakeutua kaivoon, jota ei enää ole.

Linnut muistavat kukin äänensä ja olemuksensa. Kirjosiepon rytmikäs jankutus koivikossa, mustarastaan huilu tervalepikon suunnalla, lapasorsan raskas lentoonlähtö, pajulinnun herkkä säe kuin ääni, jonka voi kuvitella syntyvän pihlajan nuppujen avautuessa hentoon vihreyteen, ja kaiken yllä haarapääskyn humalainen lento.”

Kustantajakierros

Sain tekstikokokonaisuuden kirjoitettua ”lähes valmiiksi” vuoden 2021 opintovapaani aikana. Vuoden 2022 alkupuolella tarjosin käsikirjoitusta melko monelle kustantajalle. Noin puolet kustantajista vastasi ja puolet ei. Vastausten viesti oli lähes aina sama: ensin kiitokset, sitten maininta, että valitettavasti teos ei kuitenkaan sovellu kustannusohjelmaan ja lopuksi kannustusta kustantajan etsimiseen ja kirjoittamisen jatkamiseen.

Seinäkoriste, Dogen palatsi, Venetsia

Yllätyin positiivisesti, että noinkin moni vastasi, kun tietää kuinka paljon käsikirjoituksia kustantamoille lähetetään. Oli aina lämmittävää saada jonkinlainen vastaus. Toinen yllätys oli, että useampi kustantamo vastasi nopeasti vain muutaman kuukauden viipeellä. Nopein vastaus saapui reilun viikon lähettämisestä ja viimeinen vastaus saapui kymmenen kuukauden päästä. Henri Lassanderin maisterintutkielmassa

Kaunokirjallisuuden kustannuspäätökset – Haastatteluissa kustantamoiden edustajat vuodelta 2023 todetaan, että esikoiskirjojen hylkäysprosentti on yli 99 prosenttia.

Kaiken kaikkiaan kustantajakierros oli hyödyllinen kokemus. Sain harjoitella saatekirjeen, kirjoittajaesittelyn ja synopsiksen tekemistä. Ja ilahdus oli aina suuri, kun vastaus tuli. Kierros sai myös ajattelemaan sitä, että minkä takia joku kustantaja ottaisi riskin ja julkaisisi kirjan. En ainakaan itse olisi kustannustoimittajana lähtenyt kustantamaan omaa teostani. Lähinnä kahdesta syystä.

Teostani tehdessä en ollut lainkaan ajatellut lukijaa enkä sitä, mitä uutta teos toisi maailmaan. Minä vain kirjoitin, mitä alitajunnasta valui. Sekään, että en ajatellut, kuka mahdollisesti lukisi kirjani, ei ollut mielestäni kovin vakava puute, koska en halua ryhtyä myöskään laskelmoivalle linjalle. Mutta se, etten miettinyt, mitä uutta teos paljastaisi maailmasta tai elämästä (sisältö, henkilöt, näkökulma, tyyli, rakenne tms.), oli minusta isompi juttu. Onhan se tärkeää, että valmistuva teos tuo uusia tuulia tähän maailmaan. Ehkäpä minun kirjani jotain toi, mutta se ei ollut tietoisesti suunniteltua. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että kaiken pitää olla suunniteltua. Ainakin minulla teksti vie ja kirjoittaja vikisee.

Kirjeenvaihto

Jyväskylän avoimen yliopiston kurssilla ”Kirjoittaminen luovana prosessina” sai laittaa oppimisalustalle etsintäkuulutuksen, jos halusi vertaistukea kirjoittamiseen. Laitoin tulille seuraavanlaisen etsintäkuulutuksen

***

Etsin kaveria tekstintaivutuksen tangoon


Yö ja päivä ovat huutoja äärimmäisyydestä
elämä liikkuu huippujen välisissä laaksoissa
lupaus uudesta lunastuu päivän sokaistessa yön
maailma pyörähtää ja taas muutos tapahtuu
yö haastaa päivän kanssaan tummaan tangoon.

Olen ollut kiinni kahdessa maailmassa: muodollinen ja muodoton, järjestynyt ja virtaava, suunniteltu ja kaaosmainen. Välillä muoto on melkein voittanut. Elävä liekki on kuitenkin sinnitellyt sammumatta. Olen tanssinut tähtien alla, hipaten ja hopaten itsekseni. Sanat ovat äänteitä. Tai nuotteja. Lauseet puhetta. Tai sointuja. Asiallista rummun kuminaa tai haikuja hullusta huilusta.

Olen opetellut tanssitapaa: liikkua alitajunnan ohjauksessa, ryöpsähdellä, että vaikkei tiedä tanssiiko polkkaa vai cha-cha-chaata vai onko tämä sittenkin nuotio-Niaa ja miten askeleet menevät, niin tanssii vaan. Ja sen jälkeen lukee askeljälkiään; tuomaroi, kuinka sujuvoittaisi omaa tanssiaan.

Olen työelämäni loppupuolella ja nyt on enemmän aikaa kirjoittamiselle kuin hyrränä pyöriessäni. Olen aloitteleva kirjoittaja. Kirjoittanut läpi elämäni, kun olen kutsun kuullut. Tällä hetkellä ihmettelen romaanikäsikirjoitus kädessäni. Mistä se siihen hypähti? Mitä sille pitäisi tehdä?

Yhdessäkirjoittamistako? Hmm, mitä se olisi? Valssia vai rivitanssia? Voisi kokeilla. Sitä ennen etsin ja tarvitsen luottoystävää, pitkäaikaista kaveria tekstintaivutuksen tangoon. Etsin näkökulman antajaa, joka kurkistaa sokeiden pisteideni yli, tekstien jakajaa ja vastanottajaa, innostajaa ja innostujaa, miksei myös elämän ihmettelijää – silloin kun elämään kuuluu kirjoittaminen. Ne kun ovat samaa kudosta, yhtä tanssia.

Minusta saa kiinnostuneen tekstin lukijan, kommentoijan, kuuntelijan, ideoijan sekä kömpelön tanssijan, joka kompastelee omiin kiemuraisiin askeliinsa.

***

Kirjoitus kivessä, Rabanal del Camino, Espanja

Sain kaksi vastausta etsintäkuulutukseeni syksyllä 2021. Toisen vastaajan kanssa kirjoittelimme vuoden päivät, sitten se hiipui ja nyt olemme olleet vuoden päivät vähintäänkin tauolla toisillemme kirjoittamisen suhteen. Mutta toinen kirjeenvaihto on ollut aktiivista näihin päiviin asti. Vaikka kirjeiden kirjoittaminen (toki sähköpostilla) on ollut työlästä, niin kyllä se paljon antaa. Ja tulee kirjoitettua omista ajatuksista ja voi antaa ja saada kommentteja teksteistä. Suosittelen!

Syksyllä 2021 aloin kirjeenvaihtoon myös Turussa asuvan ystäväni kanssa. Lisäksi Kökarin kirjoituskurssin jälkeen aloimme kesällä 2022 kirjoitella yhden kurssikaverin kanssa. Joten kirjeenvaihto on todella tullut osaksi elämääni.

Tekstikokonaisuus – Palautteet

Tekstikokonaisuuden kurssiin liittyvään versioon sain palautetta kurssin ohjaajalta, nimetyltä palautteenantajaltani, puolisoltani sekä aivan lopussa entiseltä kurssikaveriltani. Kurssin jälkeisiä versioita kommentoivat nimetyn palautteenantajan ja puolisoni lisäksi neljä muuta ystävääni. Sain siis paljon palautetta kirjoitusprosessin aikana, mistä oli minulle suurta hyötyä.

Tervehdys Van Life -elämäntyylin valinneelta henkilöltä,
Iglesias, Espanja

Palautteen perusteella tiivistin ja sujuvoitin tekstiä kauttaaltaan ja dramatisoin kohtauksia. Lisäsin päähenkilön pohdintoja myös kaksinolovaiheeseen, jotta kaksinolon keveydestä palattaisiin askel takaisin, lähemmäs yksinolon raskauteen. Sain palautetta, että päähenkilön sanomisten olisi hyvä perustua muutaman päivän kokemuksiin eli hän ei voi pohtia asioita samalla tavalla kuin muistava voi. Niinpä poistin tai kevensin päähenkilön syvimpiä pohdintoja sekä siirtelin niitä muiden sanomiksi.

Tyylistäni saamani palautteen perusteella minulla oi liikaa minusta tuntuu -tyyppisiä ilmauksia ja käytin alkaa-sanaa varsin tiuhasti. Vähensin näitä huomattavasti. Lisäksi opin, että kun kerronta on verkkaista eikä mitään kovin isoa tapahdu, on tärkeää, ettei kieli tunnu laahaavalta. Kävin tekstiäni läpi nämä palautteet mielessäni ja karsin monimutkaisuuksia ja epäselvyyksiä. Huomasin, että johtolauseitteni sanajärjestys ei ollut suora. Korjasin nämä koko tekstin osalta, paitsi mystisestä sudenkorentonäystä, johon käännetty järjestys tuntui sopivan paremmin.

Dialogini tyyli hieman vaihteli, kunnes sain ehdotuksen, että huomioiden muun tekstin tyyli dialogiin saattaisi sopia puhekieltä paremmin yleiskieli. Tein lopulta ratkaisun, missä laitoin kolme päähenkilöä puhumaan yleiskieltä ja muut puhekielisemmin.

Sain palautetta, että yhden nuoren henkilön kuvaus ei ollut ihan luontevaa. Palaute johti siihen, että poistin henkilön kuvausta niin, että hän ei ollut enää mukana tarinassa, vaan hänestä vain puhuttiin.

Kaiken kaikkiaan saamani palaute oli antoisaa ja muutti teostani konkreettisesti. Kiitän kaikkia palautteen antajia.

Tekstikokonaisuus – Kirjoittamiskokemus

Tekstikokonaisuuden kirjoittamisessa pyrin noudattamaan Kirjoita ensin -periaatetta eli muiden toimintojen lykkäämistä kirjoittamisen jälkeen tehtäväksi. Opin, että uuden tekstin tuottaminen onnistuu minulta parhaiten ollessani yksin poissa kotoa, jolloin saatoin kirjoittaa aamusta iltaan sopivasti taukoja pidellen. Kotona ollessani pääosin muokkasin ja viimeistelin tekstiä.

Kirjoittamisen osalta yllätyin ennakko-odotusteni kaatumisista. Odotin, että minulle olisi helpointa kirjoittaa tekstikokonaisuuden yksinolo-osiosta, mutta siinä jouduin eniten pusertamaan ja korjailemaan tekstiäni. Sen sijaan toisen osion, jossa matkaa tehdään kaksin, kirjoittaminen oli lähes pelkkää nautintoa. Yllättäen nautin dialogin kirjoittamisesta, josta minulla ei aiemmin ole paljoakaan kokemusta. Viimeisen osion kirjoittamisesta teki haasteellista se, että en tiennyt loppuratkaisua ennen kuin olin kirjoitustyössä jo melko lopussa.

Seinämaalaus, Belorado, Espanja

Kohtausajattelu teki kirjoittamisesta helpompaa. Rakensin teosta kohtaus kohtaukselta kuin taloa lego-palikoista. Uutta tekstiä luodessa saatoin keskittyä käsillä olevaan kohtaukseen. Liitokset muihin kohtauksiin pystyin tekemään muokkausvaiheessa.

Ilahduttavinta oli kokemus siitä, että voin kirjoittaa, vaikka en tiedä, mitä tulen kirjoittamaan. Teksti avautui eteeni kuin yöllinen maisema autonvaloissa, metri metriltä, sana sanalta, kuten Merete Mazzarella asiaa kuvaa. Yhtä kiinnostavaa oli, että henkilöt alkoivat oikkuilla eivätkä asettuneet heille suunniteltuihin raameihin. Näin kävi etenkin päähenkilön matkakaverin suhteen. Minulla oli hänestä alkumielikuva eteerisenä hahmona, mutta hän päätti itse ruveta pirteäksi ja maanläheiseksi.

Romaanin kirjoittamisessa mukavinta oli uuden tekstin tuottaminen. Siinä pääsin luomisen ja oivallusten äärelle ja usein läsnä oli flow-tilan kaltainen keveys. Tekstin alkumuokkauskin oli vielä suhteellisen mukavaa, mutta tekstin tarkempi syynääminen oli aika raskasta. Ja aina kun tekstin luki uudelleen, muokattavaa tuppasi löytymään. Toki välillä oli tarpeellista jättää teksti lepäämään, saada siihen etäisyyttä ja yrittää tauon jälkeen katsoa sitä uusin silmin.

Tekstikokonaisuus – Kurssit

Kerron tässä muutamia kursseilta oppimiani asioita, joista oli hyötyä tekstikokonaisuuden kirjoittamisen kannalta.

Patsasmaalaus, Ponferrada, Espanja

Kirjoittamisen aineopintojen proosakurssilla opin alkujen ja lopetusten suuren merkityksen koskien koko teosta ja yksittäisiä kohtauksia. Koko teoksen aloitin keskeltä toimintaa ja samaa periaatetta pyrin noudattamaan myös kohtausten aloitusten suhteen, esim. Talo kohoaa edessäni kuin seinä, ”Naiset saunaan!”, Vesi sihahtaa vihaisesti kiukaalla. Kohtausten loppuja en niinkään pyrkinyt viilaamaan, vaikkakin jonkinlainen loppunousu tai esim. vihjaus tulevasta olisi tietysti hyväksi lukijan mielenkiinnon säilyttämiseksi. Teoksen loppua muutin kahteen kertaan. Lopulta tein teokseen avoimen lopun.

Draamakurssin hyödyllisiä oppeja oli kohtausajattelu: teos koostuu sarjasta kohtauksia, jotka niveltyvät yhteen, eikä teksti ole pelkkää sujuvaa jatkumoa. Jokaisella kohtauksella tulisi olla oma tehtävänsä kokonaisuudessa ja draaman jännite olisi hyvä rakentaa paitsi teoksen kokonaisuuden ylle myös yksittäisten kohtausten sisälle.

Draamakurssista opin, että suurin osa merkittävästä taiteesta luottaa enemmän jännitykseen kuin yllätykseen. Olen yrittänyt pitää tiettyjä jännityksiä yllä: päähenkilön kokemien painajaisten alkulähteet, hänen ja toisen kanssakulkijan välinen seksuaalinen jännite, kuka on lompakosta löytyvän puhelinnumeron haltija ja mikä on hänen suhteensa päähenkilöön, mitä kävelyn määränpäänä olevassa talossa odottaa jne.

Draamassa päähenkilöllä on yleensä vastustaja. Päädyin siihen, että päähenkilön vastustaja on hänen vanha minänsä, joka on sekoittanut hänen elämänsä ja pyrkii sabotoimaan pyrkimykset uudistua. Havainto auttoi kirjoittamista, teki tavallaan vanhasta minästä erillisen henkilön ja johti jopa jonkinlaiseen vuoropuheluun näiden kahden välillä.

Draaman kurssilla opin, että jokaiselle henkilölle tulee luoda oma motiivinsa ja näkökulmansa, miten he tukevat teoksen teemaa. Muistinmenetys oli hyvä lähtökohta uudelleen aloittamiselle, josta muodostui yksi teoksen teema. Kirjoitin jokaiselle henkilölle elämäntilanteen, joka oli jollain tavalla uusi ja liittyi tähän teemaan.

Tekstikokonaisuus – Kirjoitusidean kehittely

 

Tekstikokonaisuutta toteuttaessani opin, että ideat eivät juurikaan kehity, ellei niitä tuo konkreettisesti esiin itselle ja muille. Vaikka tämän teoksen idea oli ollut mielessäni jo muutaman vuoden ajan, se nytkähti eteenpäin vasta syksyllä 2020, kun keskustelin siitä puolisoni kanssa ja aloin taltioida teokseen liittyviä ajatuksia pieneen kirjaseen.

Kukkiva kaktus, Lorca, Espanja

 

Keskeinen kysymys alussa oli, kuinka tuoda runoja esiin muuten kuin runokokoelman muodossa. Halusin kokeilla lyriikan ja proosan yhdistämistä. Alussa pidin lyyriset elementit (runot, näyt ja takaumat) täysin erillisinä, kunnes opin sekoittamaan niitä proosatekstin joukkoon. Opin myös, että tämä alussa keskeinen idea kutistui vain tyylilliseksi tehokeinoksi ja teoksen anti oli jokin muu.
 
Toinen alkukysymys oli, mitä runot voisivat kertoa kirjoittajastaan. Tästä kysymyksestä syntyi teoksen alkuasetelma: löytyy pinkka runoja ja muistinsa menettänyt mies, joka yrittää runojen avulla selvittää, kuka hän on. Ja jotta arvoitus säilyisi, hän ei tietenkään saa olla heti yhteydessä toisiin ihmisiin. Tästä vaatimuksesta johtuen teoksen ympäristöksi valikoitui erämaa. Prosessin kuluessa huomasin, että näin niukka ja suljettu rajaus ei johda mihinkään kovin kiinnostavaan. Tarvittiin lisää kanavia: näyt, lintujen herättämät takaumat ja painajaiset. Ja kun päähenkilön oma pohdiskelu ei riittänyt, oli syytä ottaa mukaan lisää väkeä: ensin toinen kulkija, myöhemmin lisää ihmisiä. Näin teokselle oli muodostunut rakenne: yksinolo, kaksinolo ja lopulta vaihe, jossa on enemmän ihmisiä. Myös teoksessa kuvattu kävelymatka toi luonnollisen lisän rakenteeseen: tapahtumat etenivät päivä kerrallaan.
 
Teoksen henkilöistä minulla oli alkuideat, mutta monen kohdalla heidän luonteensa muuttui kirjoittamisen aikana. Yksi henkilö oli ensin mukana tarinassa, mutta putosi lopulta vain maininnaksi tekstissä.
 
Minulla oli siis alkuidea ja jonkinlainen käsitys rakenteesta ja henkilöistä, mutta teoksen tapahtumat syntyivät teoksen kirjoittamisen aikana sitä mukaa kuin kirjoitus eteni. Loppuratkaisu vaihtui kaksi kertaa. Hylkäsin ensimmäisen lopun jatkamalla tarinaa lopetuskohdasta eteenpäin. Sitten hylkäsin ns. onnellisen toisen lopetuksen ja muutin sen avoimeksi. 
 
Summa summarum: alkuidea on tärkeä ja sen varaan teksti toki rakentuu, mutta omalla kohdallani tarina syntyy pitkälti vasta kirjoitusprosessin edetessä.

Tekstikokonaisuus – Suunnittelu ja toteutus

 

Kirjoittamisen aineopinnoissa suoritin kaksi kurssia, joissa oli mahdollista työstää laajempaa tekstikokonaisuutta. Toinen tekstikokonaisuuden kurssi oli jatkoa ensimmäiselle.
 
Ensimmäisellä tekstikokonaisuuden kurssilla valittiin genre eli laji, lähdekirjallisuus ja palautteenantajat, tehtiin suunnitelma ja kirjoitettiin kokonaisuudelle alkua. Työ saattoi olla aloitus esimerkiksi romaanille, elokuvalle, näytelmälle tai tietoteokselle. Se saattoi myös olla sarja kritiikkejä, runoja, sarjakuvia tai esseitä.

Seinämaalaus, Viana, Espanja

 

Valitsin työn alle romaanikäsikirjoituksen tekemisen. Suunnitelmassa esittelin tekstini keskeisen idean, sen luonteen ja laajuuden. Kerroin myös tavoitteitani valitsemani lajin kirjoittajana, lähtökohdistani, työskentelytavoistani, vahvuuksistani ja mitä haluan tällä kurssilla oppia. Kirjoitin romaanin alkua kolmekymmentä sivua. Sain palautetta ohjaajaltani ja valitsemaltani palautteen antajalta sekä suunnitelmasta että tekstin alusta. Kirjoitin myös oppimispäiväkirjaa tekemisistäni. 
 
Omaksi ilokseni tein myös kohtausluettelon, jossa hahmottelin romaanin rakennetta sitä mukaa kuin se mielessäni selvisi. Tekstiä kirjoittaessani minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, miten tarina tulisi päättymään. Ajattelin ensin tehdä graafisen kartan, johon merkitsisin avaintapahtumat tekstissä kuvatun matkan varrelle, mutta päädyin taulukkomuotoiseen toteutukseen. Aluksi tekstini rakenne oli kolmitasoinen. Kokonaisuus koostui neljästä osasta. Jokainen osa jakautui useampaa päivään, joita oli yhteensä yksitoista. Päivät koostuivat vuorostaan yksittäisistä kohtauksista. 
 
Toisella tekstikokonaisuuden kurssilla jatkettiin tekstin työstämistä. Vähimmäisvaatimuksena romaanille tai sen alulle oli kuudenkymmenen A4-liuskan pituus. En tyytynyt pelkkään alkuun, vaan kirjoittelin aina loppuratkaisuun saakka, toistasataa A4-liuskaa, mikä painettuna kirjana vastaa lähes kahdensadan sivun pituutta. Tekstin ohella tuli palauttaa oppimispäiväkirja.
 
Tekstini rakenne yksinkertaistui, osia tulikin vain kolme ja lopulta poistin osajaon kokonaan. Jäljelle jäi vain yksitoista päivää, jotka koostuivat eri määristä kohtauksia. Melkein kaiken tekstin luomisen tein neljän ”irtioton” aikana. Vuokrasin näet kahdesti asunnon Hangosta ja kahdesti Porvoosta, yhteensä 19 vrk. Muutokset ja kommentoinnit tein arkioloissa kotona.
 
Tekstikokonaisuuden kurssien oppeja kuvaan seuraavissa postauksissa.

Kirjoittamisen aineopinnot

 

Opiskelin Kirjoittamisen aineopinnot kahdeksan kuukauden aikana 2021. Opinnot kuuluivat Jyväskylän avoimen yliopiston kurssiohjelmaan ja suoritin ne verkko-opintoina. Otin opintoja varten töistä kahdeksan kuukauden opintovapaan. 
 
Opintoni jaksottuivat seuraaviin kursseihin: luova elämäkerrallinen kirjoittaminen, proosa, draama, kirjoittaminen luovana prosessina, terapeuttinen kirjoittaminen ja kaksi kurssia, joissa työstin laajempaa tekstikokonaisuutta. Lisäksi opiskelin ylimääräisenä runokurssin. Jokaisella kurssilla tuli kirjoittaa muiden tehtävien lisäksi essee tai pari sekä oppimispäiväkirja. 
 

Kirja 1400-luvulta, Catedral de Santa Maria de Astorga, Espanja

Elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla aloin jo heti katua opiskelusuunnitelmiani. Yritin ymmärtää hyvin akateemisen artikkelin punaista lankaa, mutta tuntui siltä kuin olisi kaivanut kuoppaa vetiseen valuvaan savimaahan. Alkuhankaluuden jälkeen seurasi suorastaan elämys: tutustuminen fanifiktioon. Termi oli minulle uusi ja tarkoittaa esim. jonkun tunnetun kirjan, elokuvan, TV-sarjan tai julkisuuden henkilön fanien kirjoittamaa fiktiivistä tekstiä fanituksen kohteesta jollain tavalla alkuperäisestä poiketen. Niinpä väänsin Hobittin Hopotiksi ja häntä tapaamaan Kalasatamaan tuli – ei Gandalf, vaan – Annalf, joka etsi seuraa Tinder-treffeilleen. Oli todella hauskaa kirjoittaa fanifiktioversiota jo olemassa olevasta tarinasta. Muina töinä mm. haastattelin lintubongaria hänen harrastuksestaan ja tein suunnitelman juhlista, kun hän joskus jää eläkkeelle. 
 
Proosan kurssilla luimme ja kirjoitimme huonoja ja hyviä aloituksia sekä lopetuksia. Luimme Raymond Queneaun kirjan Tyyliharjoituksia, jossa kerrotaan sama tarina eri tyyleillä 99 kertaa. Teimme sadannen version valitsemamme kirjailijan tyylillä. Valitsin Joel Haahtelan. Tämän kurssin essee oli sikäli hyvin haastava, että se sai olla vain 500 sanaa pitkä, mikä on sellainen puolitoistasivua, ja aihe oli maailmoja syleilevä: mitä keinoja kirjoittajalla on vaikuttaa lukijan tulkintaan ja mitä keinoja on itse käyttänyt tämän kurssin aikana. Suurin vaikeus oli juurikin tuo tekstin typistäminen mittaansa. Käytin siihen lopulta keittiömme terävää kokkiveistä, ja sain leikattua tekstin 499 sanan mittaiseksi. Jess! Täytyy sanoa, että tämä oli jälleen arvokas harjoitus, miten omaa tekstiään voi ja kannattaa tiivistää. Eivät tuulessa liehuvat tekstinroikaleet ketään ilahduta, peittävät vain näkemästä asian ydintä.
 
Draaman kurssi oli minulle ensimmäinen oppimistehtävä, missä opiskelu tapahtui täysin itsenäisesti ilman vuorovaikutusta muihin opiskelijoihin tai ohjaajaan. Oppimistehtävästä tuli melko pitkä, 25 sivua. Kurssi tuntui erittäin hyödylliseltä. Minulla oli tekeillä tekstikokonaisuus eli olin kirjoittamassa romaania. Draaman kurssilla tein suunnitelman siitä, millainen tekstikokonaisuus olisi, jos se olisikin kuunnelma. Kirjoitin kaksi kohtausta. Tästä harjoituksesta oli sellainen hyöty, että kiinnitin tekeillä olevassa romaanissani enemmän huomiota ääniin. Draamakurssilla opin mm. jännitteen säilyttämistä ja tapahtumien dramatisointia.
 
Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssilla sain luodattua kirjoittamiseni kokonaisuutta ja tutkia kirjoittamisprosessiani. Kirjoitin oman luovuuselämäkertani. Lisäksi keksin luovuuttani ylläpitävän harjoituksen, jolla saan ideoitua ja kirjoitettua runoja.
 
Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin alussa kuvittelin, että en ole kirjoittanut kovin paljon terapeuttista tekstiä. Kun kaivelin tekstivarastoani, hämmästyin, miten paljon päiväkirja-aineistoa olenkaan kirjoittanut. Kurssin tehtävää suunnitellessani oivalsin, että voisin kirjoittaa elämästäni teemoittain. Niinpä tarkastelin tehtävässä läpileikkaavasti työelämääni, harrastuksiani, ihmissuhteitani sekä henkistä elämääni. Toisessa tehtävässä tein kirjoitusharjoituksen lapsuuden muistikuvastani. Valitsin hetken, jolloin olin ampunut sammakkoa kuolettavasti ritsalla ja pikkuveljeni purskahti itkuun. Kirjoitin saman muistikuvan uudelleen neljästä eri näkökulmasta: läheisen aikuisen, jonkun eläimen, sadun kertojan ja sen lapsen näkökulmasta, joka tuolloin olin.
 
Tommi Parkko sanoi Luovan kirjoittamisen perusopinnoissa, että metaforia voi keksiä mekaanisesti. Niinpä tein runokurssilla tuekseni Metaforan metsästys -harjoituksen. Valitsin kaksi sanaryhmää, esim. huonekalut ja linnut. Ideoin iltameditaatiossa yhdyssanaa, joka sisältää sanan molemmista luokista. Jotta kyseessä olisi metafora, tulee Parkon mukaan valita sellainen yhdyssana, jossa yhteen liitettyjen sanojen välillä voi tunnistaa yhteyden, uuden merkityksen ja jota ei ole havainnut koskaan käytettävän (tuoreuden vaatimus). Yhdessä harjoituksessa saimme tehtäväksi kirjoittaa luetteloruno. Alkuajatukseni oli, että tällaiset runot ovat tylsiä. Käsitykseni muuttui runon kirjoittamisen aikana. Muoto antoi luvan luetella samaan asiaan liittyviä yksityiskohtia, havaintoja ja kokemuksia sekä rinnastaa erilaisia elementtejä. Ensimmäistä kertaa ikinä intouduin jopa kirjoittamaan kaksipalstaista runonosaa kohtaan, jossa mies ja nainen puhuvat toistensa ohi. Tässä toteutui ehkä koko kurssin suurin positiivinen asenteenmuutos minussa, kun päädyin vaihtamaan tylsyyden ilotteluun.  
 
Kahdesta kurssista, joilla työstin laajempaa tekstikokonaisuutta, kirjoitan seuraavassa postauksessa.

Luovan kirjoittamisen perusopinnot

 

Opiskelin Luovan kirjoittamisen perusopinnot 2018-2019 töiden ohessa. Opinnot kuuluivat Turun avoimen yliopiston kurssiohjelmaan. Opetus alkoi elokuussa ja päättyi toukokuussa. Opetus toteutettiin lähiopetuksena Helsingissä iltaisin. Laskin, että kävelin matkan Rautatieasemalta Kirkkokadun opintosaliin tai takaisin opintojen aikana toistasataa kertaa. Opinnot jaksottuivat kuuteen eri kurssiin: johdanto, runous, draama, proosa, tietokirjoittaminen ja loppuyhteenveto, missä katsottiin läpi koko opintojen portfolio. 

Kansalliskirjasto, Helsinki

 

Runokurssilla vaikuttava hetki oli, kun lähiluvun keinoin analysoimme Jyri Schreckin runoa kokoelmasta Myöhäinen kevät, varhainen syksy (1982): Ilta kahlaa puihin, / tiheikössä lintu / kiitää ilman halki, / / mustia neulasia varisee / yöntäysi. Analysoimme tuota viiden säkeen mittaista runoa ensin tunnin verran ja tauon jälkeen, kun jo luulimme, että kaikki tuosta runosta oli sanottu, vielä toisen tunnin verran. Uskomatonta! Olin lukenut tuon runon läpi ennen oppituntia eikä se säväyttänyt mitenkään. Nyt analyysin jälkeen se oli kuin eri runo, merkityksiä täynnä. Tässä tosiaan valkeni runon erityisyys kirjoittamisen muotona: kuinka paljon asiaa jää rivien väliin ja kuinka paljon monitulkintaisuutta runo voi pitää sisällään. Ja kuinka runon ääreen kannattaa pysähtyä. Harmittaa, etten älynnyt laittaa kännykän nauhoitusta päälle, koska en enää muista, mitä havaintoja runosta eri tulkitsijoiden avaamana löytyi. Ja olisi tosi hienoa elää nuo kaksi tuntia uudelleen.
  
Perusopintojen tärkein anti minulle oli draamaan tutustuminen. Huomasin yhtäläisyyden draaman ja runojen välillä: asiat näytetään eikä niitä selitetä ja tärkeimmät asiat sanotaan repliikkien ja säkeiden välissä. Elämäni ensimmäisen näytelmän kirjoittaminen oli elämyksellinen kokemus.
Siitä tuli 25 sivua pitkä. Sain palautetta, että selitin hieman liikaa ja että tekstissä oli pituuteen nähden liian paljon henkilöitä, joita ei kaikki olisi tarvinnut esitellä. Positiivista oli, että 
minulla oli kuulemma komedian tajua ja sain kannustusta mennä tässä suhteessa vielä pidemmälle. 
 
Proosakurssilla tehtiin novelliharjoituksia. Palautteessa minua kehuttiin hienoista lauseista ja varmaotteisesta kerronnasta. Jatkossa minulle suositeltiin sekä adjektiivien että kuvailun karsimista, näin "helmet" pääsisivät paremmin esiin. Samalla henkilöiden taustan ja tarinan selvittäminen saattaisi tuoda tekstiin juurevuutta ja tarttumapintaa. Minua kehotettiin ehdottomasti pitämään kiinni siitä tunteellisuudesta, mikä kirjoituksissani on kuulemma aina mukana, se tuo niihin inhimillisyyttä ja lämpöä.
 
Yllätyin, miten monta erilaista kirjoittamistyyliä tietokirjoittaminen pitää sisällään: esseitä, kritiikkejä, kolumneja, pakinoita, blogitekstejä, artikkeleita ym. En tiennyt, että luova tietokirjoittaminen on tiedekirjoittamisen ja kaunokirjallisuuden, faktan ja fiktion välimaastossa. Iso asia oli esseen olemuksen avautuminen. Että essee voi olla harhailua eikä se välttämättä etene lineaarisesti, vaan saattaa kieppua aiheen ympärillä ja assosioida asiasta toiseen. Opin Penjami Lehdon tekstin mukaisesti, että ihminen on luonnostaan esseisti. Kerromme toisille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, väritämme puhettamme ja ainakin taitavimmat puhujat pyrkivät tekemään sanottavastaan kiinnostavan, hyvän tarinan, joka välittää sekä asiaa ja tunnetta. Ihastuin luennolla esitettyyn Bodil Lindforsin ajatukseen: Tärkeintä on tekstin ruumiillisuus, tunne siitä, että sen takana joku hengittää.

Miksi kirjoitan

 

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kolikon kaksi puolta. Kolikolla on kuitenkin kolmaskin puoli: reunapinta, joka yhdistää klaava- ja kruunapuolen, lukemisen ja kirjoittamisen. Tuo kolmas pinta on minulla merkitys. Sekä lukijana että kirjoittajana minulle merkitys on kaikki kaikessa, sen mukana teksti joko elää tai kuolee. En innostu sujuvasta ja kikkailevasta tekstistä, jos se on vain viihdyttävä. Tekstit, jotka ovat rakenteeltaan taitavia ja jopa ilmaisuvoimaisia, mutta joita en joko ymmärrä tai niistä puuttuu merkitys (minulle), valuvat rasvaista ihoani pitkin alas kuin vesi suihkussa, ehkä hieman virkistäen, mutta jälkiä jättämättä. Vasta kun niistä avautuu jotain minulle merkityksellistä, sana pääsee ihon alle, nostaa sen ehkä kananlihalle, kulkeutuu joskus aivoihin, joskus sydämeen tai saa jalkani kulkemaan ja käteni tarttumaan.

 

Katukivetys, Belorado, Espanja

Jos minulla on miekka, olen aseistettu, mutta silti voimaton. Jos minulla on sana hallussa, olen ilmaisuvoimainen, mutta vielä eksyksissä. Vasta kun tiedän, mihin miekkaa tarvitsen ja mihin sitä käytän, minusta tulee soturi. Ja vasta kun tiedän, mihin sanan säilää käytän, minusta tulee sanojen työläinen. 
 
Kirjoittaminen on minulle korviketoimintaa. Tunnen, että en tule täysin kuulluksi, saati ymmärretyksi inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Kirjoittaminen on tuon puutteellisen kommunikointikyvyn korvike, mutta myös jatke, jolla pääsen syvemmälle kuin puheen avulla. Kirjoittaessa olen häiriöttömässä tilassa, paremmin yhteydessä alitajuntaani ja sanani ovat viimeistellympiä, tarkempia ja runsaampia kuin niukat puheeni.
 
Kirjoittaminen ei ole minulle välttämätöntä. Koen, että voin hyvin olla kirjoittamatta, mutta tällöin jokin olennainen osa minua jää toteutumatta. Kirjoittaminen on minulle luomisen työkalu, hakku, jolla puhkaisen kovan maan kuoren, jotta vesi maanalisessa voi alkaa purkautua pinnalle. Muodostuu lähde, joka pulppuaa mineraaleilla maustettua vettä. Tai oikeastaan se on minun vertani, jossa on minun maku ja olemus ja joka pussitetaan maanpäällisiin veripankkeihin tarjolle. Samanveriset voivat siellä käydä vaihtamassa verta, jos tarve on.
 
Leena Krohn kirjoittaa teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3 seuraavasti: Kukka itse ei tiedä, miksi se kukkii, kirja ei tiedä, miksi se on kirjoitettu. Molemmat ne ovat viestejä, saman elämisen voiman, tarpeen ja ilon ilmauksia.
 
Kuten Leena Krohn kirjoittaa, minäkään en lopulta tiedä, miksi kirjoitan. Kirjoitus vain tulee minusta ulos, kuten oheinen runoni kuvaa:
 

en minä kirjoita mitään

elämä kirjoittaa minua

ja ulos puristuu sanoja

kuin mansikasta mehua

kuin kynästä mustetta

kuin huilusta säveliä

 

olen elämän taideteos

ja osa suurta sinfoniaa

jos annan sen olla niin

jos annan itseni soida

kuten kapellimestari tahtoo