Opiskelin Luovan kirjoittamisen perusopinnot 2018-2019 töiden ohessa. Opinnot kuuluivat Turun avoimen yliopiston kurssiohjelmaan. Opetus alkoi elokuussa ja päättyi toukokuussa. Opetus toteutettiin lähiopetuksena Helsingissä iltaisin. Laskin, että kävelin matkan Rautatieasemalta Kirkkokadun opintosaliin tai takaisin opintojen aikana toistasataa kertaa. Opinnot jaksottuivat kuuteen eri kurssiin: johdanto, runous, draama, proosa, tietokirjoittaminen ja loppuyhteenveto, missä katsottiin läpi koko opintojen portfolio.
 |
| Kansalliskirjasto, Helsinki |
Runokurssilla vaikuttava hetki oli, kun lähiluvun keinoin analysoimme Jyri Schreckin runoa kokoelmasta Myöhäinen kevät, varhainen syksy (1982): Ilta kahlaa puihin, / tiheikössä lintu / kiitää ilman halki, / / mustia neulasia varisee / yöntäysi. Analysoimme tuota viiden säkeen mittaista runoa ensin tunnin verran ja tauon jälkeen, kun jo luulimme, että kaikki tuosta runosta oli sanottu, vielä toisen tunnin verran. Uskomatonta! Olin lukenut tuon runon läpi ennen oppituntia eikä se säväyttänyt mitenkään. Nyt analyysin jälkeen se oli kuin eri runo, merkityksiä täynnä. Tässä tosiaan valkeni runon erityisyys kirjoittamisen muotona: kuinka paljon asiaa jää rivien väliin ja kuinka paljon monitulkintaisuutta runo voi pitää sisällään. Ja kuinka runon ääreen kannattaa pysähtyä. Harmittaa, etten älynnyt laittaa kännykän nauhoitusta päälle, koska en enää muista, mitä havaintoja runosta eri tulkitsijoiden avaamana löytyi. Ja olisi tosi hienoa elää nuo kaksi tuntia uudelleen.
Perusopintojen tärkein anti minulle oli draamaan tutustuminen. Huomasin yhtäläisyyden draaman ja runojen välillä: asiat näytetään eikä niitä selitetä ja tärkeimmät asiat sanotaan repliikkien ja säkeiden välissä. Elämäni ensimmäisen näytelmän kirjoittaminen oli elämyksellinen kokemus.
Siitä tuli 25 sivua pitkä. Sain palautetta, että selitin hieman liikaa ja että tekstissä oli pituuteen nähden liian paljon henkilöitä, joita ei kaikki olisi tarvinnut esitellä. Positiivista oli, että
minulla oli kuulemma komedian tajua ja sain kannustusta mennä tässä suhteessa vielä pidemmälle.
Proosakurssilla tehtiin novelliharjoituksia. Palautteessa minua kehuttiin hienoista lauseista ja varmaotteisesta kerronnasta. Jatkossa minulle suositeltiin sekä adjektiivien että kuvailun karsimista, näin "helmet" pääsisivät paremmin esiin. Samalla henkilöiden taustan ja tarinan selvittäminen saattaisi tuoda tekstiin juurevuutta ja tarttumapintaa. Minua kehotettiin ehdottomasti pitämään kiinni siitä tunteellisuudesta, mikä kirjoituksissani on kuulemma aina mukana, se tuo niihin inhimillisyyttä ja lämpöä.
Yllätyin, miten monta erilaista kirjoittamistyyliä tietokirjoittaminen pitää sisällään: esseitä, kritiikkejä, kolumneja, pakinoita, blogitekstejä, artikkeleita ym. En tiennyt, että luova tietokirjoittaminen on tiedekirjoittamisen ja kaunokirjallisuuden, faktan ja fiktion välimaastossa. Iso asia oli esseen olemuksen avautuminen. Että essee voi olla harhailua eikä se välttämättä etene lineaarisesti, vaan saattaa kieppua aiheen ympärillä ja assosioida asiasta toiseen. Opin Penjami Lehdon tekstin mukaisesti, että ihminen on luonnostaan esseisti. Kerromme toisille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, väritämme puhettamme ja ainakin taitavimmat puhujat pyrkivät tekemään sanottavastaan kiinnostavan, hyvän tarinan, joka välittää sekä asiaa ja tunnetta. Ihastuin luennolla esitettyyn Bodil Lindforsin ajatukseen: Tärkeintä on tekstin ruumiillisuus, tunne siitä, että sen takana joku hengittää.
Perusopintojen tärkein anti minulle oli draamaan tutustuminen. Huomasin yhtäläisyyden draaman ja runojen välillä: asiat näytetään eikä niitä selitetä ja tärkeimmät asiat sanotaan repliikkien ja säkeiden välissä. Elämäni ensimmäisen näytelmän kirjoittaminen oli elämyksellinen kokemus.
Siitä tuli 25 sivua pitkä. Sain palautetta, että selitin hieman liikaa ja että tekstissä oli pituuteen nähden liian paljon henkilöitä, joita ei kaikki olisi tarvinnut esitellä. Positiivista oli, että
minulla oli kuulemma komedian tajua ja sain kannustusta mennä tässä suhteessa vielä pidemmälle.
Proosakurssilla tehtiin novelliharjoituksia. Palautteessa minua kehuttiin hienoista lauseista ja varmaotteisesta kerronnasta. Jatkossa minulle suositeltiin sekä adjektiivien että kuvailun karsimista, näin "helmet" pääsisivät paremmin esiin. Samalla henkilöiden taustan ja tarinan selvittäminen saattaisi tuoda tekstiin juurevuutta ja tarttumapintaa. Minua kehotettiin ehdottomasti pitämään kiinni siitä tunteellisuudesta, mikä kirjoituksissani on kuulemma aina mukana, se tuo niihin inhimillisyyttä ja lämpöä.
Yllätyin, miten monta erilaista kirjoittamistyyliä tietokirjoittaminen pitää sisällään: esseitä, kritiikkejä, kolumneja, pakinoita, blogitekstejä, artikkeleita ym. En tiennyt, että luova tietokirjoittaminen on tiedekirjoittamisen ja kaunokirjallisuuden, faktan ja fiktion välimaastossa. Iso asia oli esseen olemuksen avautuminen. Että essee voi olla harhailua eikä se välttämättä etene lineaarisesti, vaan saattaa kieppua aiheen ympärillä ja assosioida asiasta toiseen. Opin Penjami Lehdon tekstin mukaisesti, että ihminen on luonnostaan esseisti. Kerromme toisille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, väritämme puhettamme ja ainakin taitavimmat puhujat pyrkivät tekemään sanottavastaan kiinnostavan, hyvän tarinan, joka välittää sekä asiaa ja tunnetta. Ihastuin luennolla esitettyyn Bodil Lindforsin ajatukseen: Tärkeintä on tekstin ruumiillisuus, tunne siitä, että sen takana joku hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti