Kiire kuristuu puusta roikkuvaan naavaan
kuin aave lennähdät aukion yli.
Tulet lähelle, noitalintu, korpinärhi
sinä kuolleen metsästäjän sielu.
Hämyssä hohdat kelopuun harmautta
valossa sulkasi ovat loistavaa kultaa.
Kuka olet, mistä tulet, minne menet
pää kallellaan katselet outoa kyselijää.
Käteni ojentuu antavaksi viuhkaksi
ja sinä otat lahjani rohkeasti vastaan.
Kyntesi nipistävät sormestani pisaran
maalaan sillä merkin kelon pintaan.
Ja äkkiä olet poissa, kysymykset jäävät
vain tuuli huokaa kairojen syvyyksistä.
Voiko kuukkelikädellä sivellä elävää
kaarevaa kaulaa kuin äsken pökkelöä?
Miten kohdata ytimeeni unohtunut lapsi
hylätä holhoojat, antautua salaisuuksille?
Ja miten kuiskata auki muinainen yhteys
löytää metsästä polku pyhälle puulle?
***
Susupetal ja Cara junailevat ns. krapuhaastetta, jossa kirjoitetaan otsikoineen tasan sadan sanan tarina noudattaen annettuja reunaehtoja.
Viikon 41 kravussa kirjoitetaan tarina oheisesta kuvasta.
Metsän pökkelö:
VastaaPoista"Lahoan hitaasti, pehmenen sisältä, sammal ja käävät minut syliinsä sulkee. Olen metsän vanhus, pystyyn kuollut, mutta minussa elämä kauneimmin kulkee".
Kaunis runo antamisesta, saamisesta, kysymyksistä, vastauksistakin kenties.
VastaaPoistaHuu, kenet oikeastaan kohtaat
VastaaPoistaHieno runo ja neljä viimeistä säettä kruunasi kaiken!
VastaaPoista